Vaikeaa vai

pitäisikö sanoa haastavaa?

Vai pitäisikö sanoa suoraan, en vain osaa.

Kolmena päivänä peräkkäin olen kokeillut vedenlaista kuvaamista, pokkarilla. Kyllä silläkin varmasti tulee hyviä kuvia, kun osaa.

Perjantaina ehdin pinnan alle vasta hieman ennen iltaseitsemää. Aurinko paistaa rantaan puiden takaa vasta silloin, jos paistaa. Nyt paistoi hetken aikaa. Aamulla paistaa myös. Joskus.

Veteen-saunaan-veteen-saunaan ja vielä kerran sama. Vilu tulee nimittäin ilman märkäpukua, puhumattakaan kuivapuvusta, uskomattoman nopeasti. On tosi petollista olla veden sisällä innoissaan. Ei meinaa muistaa lähteä ajoissa lämmittelemään.

Märkäpuku oli päällä aiemmin kesällä ja viime kesänä usein. Otan märkkärin taas käyttöön, kun en muuten ilkeä mennä veteen, siis kun en ilman tarkene. VA-kameraa ei ollut viimekesänä käytössä, toissakesänä oli. Harrastus oli muutenkin välillä katkolla, kun oli kaikenlaista vastuketta.

Lauantaina pulahdin veteen aamulla puoli yhdeksän ja tänä aamuna puoli kymmenen. Saunomaan ei ehtinyt. Oli niin kova hönkä päällä, tuli hiki muutenkin.

Ylempi kuva tuli jo kertaalleen laitetuksi. Vertailun vuoksi uudelleen. Ylempi kuva on otettu auto-asetuksella ja alempi vedenalaisasetuksella.

No, sitten tässä. Yläkuvassa on jälleen auto-asetus ja alemmassa vedenlaiseen kuvaukseen tarkoitettu. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Mielestäni yläkuva on luonnollisemman värinen, mutta jotenkin on latkun näköinen.  Pirulaut, kyllä tässä on opetteleminen.

Ja sitten vielä tämä. Sama päivä ja melkein sama kellonaika. Valon tulosuunta ja määrä vaikuttanevat lopputulokseen todella paljon.

Perjantaina illalla oli syöntiaika. Kaloilla. Ajattelin, että nyt ollaan kyllä väärällä puolelle veden pintaa.

Pikkufisut kävivät laumoittain ankarasti nyppimään nahkaa. Selästä, jaloista ja pepasta. Märkäpuku päällä ollessani pikkufisuja ei paljon näy. Niille kelpaa vain luomu.

Vähän nolottaa laittaa näin huonolaatuista kuvaa tänne, mutta taidot eivät vielä parempaan riitä : ) Pikkukaloja oli nimittain todella paljon, kaikenlaisia.

Ja ne...

...nipistelivät!

Silmäkulmasta näin...

...niiden isobroidit. Ne ilmestyivät kuin tyhjästä.

Hetken aikaa tuijottelivat sen näköisenä, että pistetäänkö tuo porukalla lihoiksi. 

Niiden silmistä paistoi kosto. Ongin niiden isovanhemmat muutama viikko sitten ja söin suihini.

Kahtena päivänä niitä ei ole näkynyt. Pikkufisutkaan eivät aamun tunteina nyhdä nahkasta niin innokkaina.

Yhtä riemukasta eloa muillekin : )

Pikkuiltayökkönen Acronicta rumicis toukka

Ah.
Tänä aamuna Pohjois - Karjalassa tavattu. Yleinen, luki jossain. Perhonen on ylen vaatimattoman näköinen. Ajattelin värityksen perusteella kyseessä olevan amiraalin, haapaperhosen tai muun kaunokaisen toukan.

Toukka kuin taideteos.

Toukka oli aamupalalla vadelmapuskissa, josta sitä kuvauksen ajaksi lainasin.

Vedenalaisen kuvauksen harjoittelua

Joka kerta, kun ostaa uuden kameran, kestää aikansa päästä sinuiksi sen kanssa.

Nyt treenaillaan vedenalaiskuvausta Canon PowerShot D20 kanssa.

Koko päivä tuli raivottua eli raivattua paikkoja. Sitä hommaa rakennustyömaalla riittää.  Palkitsin itseni illalla painumalla uppeluksiin.

Veden alla kuvittelin kuulevani oman veren kohinan, mutta saattoi se olla joku boottikin.

Alla mainingin. Kaunis, hiljainen maailma.

Lähiruokaa

Vene vesille ja ruuan hankintaan.






Kuikka Gavia arctica

Porukkaan kuuluu kahdeksan yksilöä. Yksi lienee uppeluksissa. Kuikkapojat ja -tytöt kroolaavat ahkerasti samoilla apajilla.

Mökin sisälle asti kuuluu niiden huuto, ku kuiiik, ku kuiiik, ku kuiiik! Veteen sukeltaessaan ne välillä pärskäyttävät kunnolla vettä ja sitä ennen hihkaisevat. Välillä ne lipuessaan pitävät matalaa kurina -ääntä. Valitettavasti en ole vielä päässyt kovinkaan lähelle kuikkia.


Isokoskelo Mergus merganser

Voi, että näitä on ollut hauska seurata. Koskelot tulevat lähemmäs rantaa, mitä kuikat. Niillä on hauska tapa kalastaa. Hirmuinen veden pärske alkaa kuulua kun porukka ajattaa pää veden alla pikkuisia kalaparvia rantaa kohti.




Yritin kilpaongella, eikä syönyt, ei mitn. Luultavasti se oli liian värikäs kirkkaassa vedessä. Laitoin perinteisemmän mollukan ja siihen vahvan, yli 7 kg:n siiman.

Ette usko sitä tunnetta, kun kunnolla jytkähtää. Isot ahvenet eivät närki, vaan veisivät mukanaan vavankin. Harjoittelua vaatiin niiden hinaaminen veneeseen. Isoimmat pääsivät tietenkin karkuun : ) Veden pinnan tuntumassa alkaa lentää hönniäisiä. Silloin ottaa myös ahven hyvin onkeen.

Verkkoja emme ole vielä laittaneet, sillä emme halua saada niistä vesilintuja.

Aporeita. Ah, alkoi mieli halajamaan veden äärelle.




Kokeilimme ensimmäistä kertaa savustamista. Pikkuisen ruskeita tuli.



Onkiminen on rentouttavaa ja saa taatusti tuoretta lähiruokaa. Kalaa voi valmistaa monella tapaa, tämä lienee helpoimpia.

Voi itkut

Kauheaa sekoilua on uuden blogin perustaminen. Koittakaa kestää.

Eiköhän tässäkin pikkuhiljaa kehity.

Keisarin- ja keisarinnanviitta

Mökkiprojektin edetessä tehtävänäni on siivoaminen, ruuanlaitto ja jaloista pois pysyminen ja pomottamisen välttäminen. Se on vaikeinta.

Ns. luppoaikoina, jolloin en tee ruokahankintoja luonnosta, koiran kanssa lähdemme tutkimaan ympäristöä. Kumpikin nautimme siitä suunnattomasti ja rakentaja myös.

Pohjois - Karjala, 20.7.2012

Retkemme suuntautui tuntemattomille seuduille, mukana kartta ja seikkailumieli.

Kinttupolkuja ajellessa, heinikon pyyhkiessä auton kylkiä, ikkunasta saattoi havaita kaikenlaista kuvattavaa.


Variksenmarja Empetrum nigrum.

Pohjoisessa kutsuivat marjoja kaarnikkamarjoiksi ja muistelisin joskus ostaneeni Rovaniemellä kaarnikkamarjamehua myyjäisistä. Jamiii!


Vaan mitäpä näkyi tiellä? Suseksen jälki, itse canis lupus?

Kuvan perusteella jäljestä ei voi sanoa mitään, mutta livenä se näytti isohkon koiran tassun jäljeltä. Jälki oli tuore, koska vettä oli tullut edellisenäkin päivänä taivaan täydeltä. Hu aaa! Kipinkapin autoon takaisin, varsinaiset luontoretkeilijät.


Auto seis ja hopusti kuvaamaan kimalaiskuoriaisia.

Toisella oli selvästi vaikeuksia nousta lentoon, sillä toinen työnsi toista käyntiin. 

 Vaan mitäpä alkoi suihkia ympäriinsä. Isoja perhosia!

Näiden näkemisestä olen haaveillut. Ja kyllä ne ovatkin kauniita ilmestyksiä.

Keisarinna?

Keisarinviitta ja vanha rouva?

Keisarinviitta, argynnis paphia

Etelä - Karjala, 25.7.2012

Enimmän kiihkon laannuttua ja huurteen haihduttua silmälaseista, tunnistus on varmistunut.

Tänä vuonna keisarinviittoja on paljon. Aiemmin heinäkuussa havaitsin niitä kolme tai neljä kappaletta Pohjois-Karjalassa. Niiden suuri koko ja uljas lentotapa kiinnitti huomiota. Siellä ne ruokailivat ruusuruoholla ja täällä Etelä - Karjalassa niiden herkkua tuntuu olevan ohdakkeet.

Keisarinviitan taka-alasiipien väri on vihertävä. Toissapäiväiseen asti kuvasin niitä niin tohkeissani, etten nähnyt kunnolla niiden alaosaa. Nyt on nähty ja kuvattukin.

Havaintopaikalla, isohkolla kesäntopellolla oli runsaasti noita uljaasti liihottavia perhosia. Mitä kauemmin aikaa niiden kanssa viettää, sen kesymmiksi ne tulevat ja antavat mielellään kuvata itseään. Kaveri laski niitä olevan jopa kuusi kappaletta, tosin samaisella pellolla on myös muita hopeatäpliä ja ehkä verkkosiipiäkin.

Keisarinviitat ovat vauhdissa aurinkoisina päivinä tai voisiko sanoa, hetkinä. Kokonaisia aurinkoisia päiviä on tänä kesänä vähän. Toissapäivänä monen uljaan lentäjän siivet olivat jo aivan resuna. Sateiden vai kahakoiden takia?